Kauneus ei ole vain katsojan silmässä

Kirjoittaja: Harri Heikkilä

Artikkeli on tutkimuksellinen essee, ei systemaattinen katsaus. Tutkimusta, joka tarkastelisi kauneutta nimenomaan kaupunkisuunnittelun laatuvaatimuksena, on niukasti, joten aineisto on koottu temaattisesti ympäristöpsykologian, kaupunkitutkimuksen, terveystutkimuksen, taloustutkimuksen ja käyttöliittymätutkimuksen kirjallisuudesta. Mukaan on valittu ensisijaisesti vertaisarvioituja empiirisiä tutkimuksia, meta-analyyseja ja katsauksia, joissa ympäristön koettu laatu on mitattu, sekä teoriakirjallisuutta, joka selittää havaitun vaikutusmekanismin. Katsauksista on edetty lähdeviitteiden kautta alkuperäistutkimuksiin.  Toisena aineistona ovat rakentamislaki (751/2023) hallituksen esityksineen sekä vuoden 2026 suomalainen julkinen keskustelu kaupunkien esteettisestä laadusta. Osoitan, että eri tieteenalojen tulokset muodostavat yhtenäisen vaikutusketjun kauneudesta kaupungin elinvoimaan. Esteettinen laatu tunnistetaan myös rakentamislaissa, mutta kauneus on siinä vain vaihtoehtoinen kriteeri, jota ei määritellä eikä mitata.

Monialainen näyttö

Kauneuden subjektiivisuutta käytetään toisinaan perusteena sille, ettei ympäristön esteettistä laatua arvioida järjestelmällisesti. Kauneus on esteettinen kokemus, ja kokemukset ovat toki aina yksilöllisiä. Yksilöllisyys ei silti merkitse sattumanvaraisuutta, sillä ihmisten kauneuskokemuksessa on säännönmukaisuutta, jota voidaan mitata. Ja tuolla kokemuksella on seurauksia.

Vakuuttavaa näyttöä säännönmukaisuudesta tulee jo havaintotutkimuksesta. Yli 10 700 osallistujan tutkimuksessa koettu kauneus ja koettu palauttavuus eli ympäristön kyky lievittää stressiä ja palauttaa tarkkaavaisuutta, kulkivat vahvasti yhdessä kaikissa vastaajaryhmissä. Kauneutta ennustivat hoidettu kaupunkinäkymä ja vesi, kun taas umpinaiset näkymät arvioitiin matalammiksi kaikilla ulottuvuuksilla. (Pearson ym. 2024.) Seresinhen ym. (2015) laajassa aineistossa vihreys ja kauneus liittyivät toisiinsa, mutta kauneus ei ollut sama asia kuin vihreys. Kauneuden yhteys koettuun terveyteen ei selittynyt aineistossa pelkästään viheralueiden määrällä tai alueen tulotasolla.

Oletus vihreyden ja terveyden vahvasta yhteydestä pohjaa mm. Ulrichin (1984) kuuluun tutkimukseen, jossa ikkunanäkymä luontoon nopeutti potilaiden toipumista. Verrokkinäkymä oli kuitenkin pelkkä tiiliseinä, ja Ulrich huomautti itse, että virikkeitä vaille jäävälle potilaalle elävä katunäkymä voisi olla monia luontonäkymiä terapeuttisempi. Kyse ei siis ole luonnon ja kaupungin vastakkainasettelusta vaan näkymän laadusta. Tokiossa tehty tutkimus johti kokemuksen suoraan geometriasta: koettu ahdistavuus kasvoi systemaattisesti sitä mukaa, kun rakennusmassan osuus katsojan näkökentästä kasvoi, eli ahtaus ja ahdistavuus korreloivat. Tutkimuksen tarkoitus oli antaa kaavoittajalle mittari raja-arvojen määrittelemiseksi. (Asgarzadeh ym. 2012.)

Kokeellinen tutkimus täydentää kuvaa. Yksitoikkoinen julkisivu katutasolla ei ole vain ”tylsä”, se on tutkimusten mukaan fysiologinen rasite: Ellardin (2015) kaupunkimittauksissa suljetut ja monotoniset julkisivut laskivat kävelijöiden vireystilaa, ja ympäristö koettiin epämukavammaksi. Myös Gehl (2010) on havainnut, että detaljittomien umpipintojen ohi kävellään nopeammin ja pysähtymättä, jos niiden mittakaava on suuri. Korkean rakennuksen ympäristö arvioitiin vähemmän avoimeksi ja ystävälliseksi, ja hallinnan tunne koettiin heikommaksi myös Mazumderin ym. (2022) tutkimuksessa. Ellard (2015) rinnasti monotonisen kadun tylsyyden aistideprivaatiokokeisiin ja piti laboratoriossa mitattua tylsyyden kortisolivastetta perusteena nähdä ympäristön yksitoikkoisuus myös terveyskysymyksenä.

Koettu esteettinen laatu näkyy myös asuntomarkkinoilla. Hollannissa yli 60 000 kaupan aineistossa puhtaasti neotraditionaalisista uudistaloista maksettiin 15 prosentin hintalisä eli preemio. Siellä missä niitä rakennettiin runsaasti, preemio pieneni mutta ei kadonnut, vaan asettui kahdeksaan prosenttiin. (Buitelaar & Schilder 2017.) Tyylien sekavuus ei sen sijaan markkinoiden mukaan toimi, vaikka se kaavakeskustelussa usein hyväksytään kaupunkiin kuuluvana ”kerrostuneisuutena”: Cambridgen aineistossa uusille taloille ei yleisesti löytynyt tyylipreemiota, mutta kun historiallista korttelia täydennettiin, perinteinen julkisivu sai preemion moderniin verrattuna (Lindenthal & Johnson 2025). Sama toistui kotimaisessa kyselyssä kesällä 2026: HS:n yli 1 600 vastauksen lukijakyselyssä unelmakoti oli vanha kivitalo detaljeineen, Käpylää kiitettiin yhtenäisestä arkkitehtuurista ja uusia alueita moitittiin ahtaiksi ja persoonattomiksi (Welling 2026). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhtenäisyys olisi sama asia kuin monotonisuus. Yhtenäinen kokonaisuus voi sisältää vaihtelua, kunhan se on jäsentynyttä. Täydennysrakentamisessa olisi siis järkevää pyrkiä enemmän harmoniaan kuin kontrastiin – ei yhdenmukaisuuteen vaan koherenttiin kokonaisuuteen.

Ilmeinen vastaväite on aika: mikään kaupunginosa ei ole valmistuessaan vanha, ja moni nyt rakastettu alue sai aikanaan kritiikkiä. Arvostus ei kuitenkaan edellytä patinaa: Hollannin hintalisä mitattiin vuosina 1995–2014 rakennetuista taloista, joissa perinteistä tyyliä edustava talo ja sen moderni verrokki olivat yhtä uusia (Buitelaar & Schilder 2017). Ikä ei myöskään yksin ratkaise: viisikymmenvuotias Itä-Pasila on kyselyn inhokeissa ja satavuotias Käpylä toiveiden kärjessä (Welling 2026).

Ympäristön esteettisillä ja kokemuksellisilla piirteillä on systemaattisia terveys-, käyttäytymis-, sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia. Siksi ne kuuluvat myös suunnittelun ja sääntelyn piiriin samalla tavalla kuin melu, ilmanlaatu tai turvallisuus. Kauneus ei silloin ole vain lisäarvoa vaan myös vaatimusmäärittelyä, siis ominaisuus, joka järjestelmältä edellytetään eikä vain toivota.

Mitä kauneus tarkoittaa?

Vitruviuksen venustas ei tarkoita kauneutta sanan kapeassa merkityksessä, vaan rakennetun ympäristön kokemuksellista laatua, jonka voi modernisti nähdä myös hyvänä käyttökokemuksena. Arkkitehtuuriteorian klassinen englanninnos sanalle on delight, ja muotoilun kielellä kyse on emotionaalisesta designista: mielihyvä on osa kognitiota, joka ohjaa havaitsemista ja käyttöä (Norman 2004). Sama sana nousee suomalaisten asumistoiveista: ”Haluan, että ikkunasta näkyy kaunis vanha talo, se tuo mielihyvää” (Welling 2026). Arkikielen kauneus tai kauneuden kokemus on yksi sen ilmenemismuodoista.  Esitetyt terveys- ja käyttäytymisvaikutukset eivät määritä kauneutta, mutta osoittavat, että kyse on todellisesta ja seurauksellisesta ilmiöstä. Kauneuden funktio kaupungissa on paitsi tuottaa viihtyisyyttä myös tukea sosiaalista kestävyyttä. Viihtyisyyttä voidaan tarkastella muun muassa viipymän eli sen kautta, kuinka kauan ihmiset viettävät paikassa aikaa ilman erityistä asiointipakkoa. Se näkyy myös jalankulkuvirroissa, liiketilojen pysyvyydessä ja asukasvaihtuvuudessa.

Sosiaalinen kestävyys on tätä laajempi käsite. Dempsey ym. (2011) erottavat siitä kaksi ulottuvuutta: tasavertaisen pääsyn palveluihin sekä yhteisön oman kestävyyden, johon kuuluvat sosiaalinen vuorovaikutus, osallisuus ja koettu turvallisuus. Kaupunkisuunnittelulla ei ratkaista näitä, mutta sillä luodaan tai puretaan niiden fyysisiä edellytyksiä. Kaavatasolla kyse on toimintojen sekoittamisesta. Modernismi tapasi erottaa asumisen, työn, vapaa-ajan ja liikenteen omiksi alueikseen. Gehlin (2010) ja uuden urbanismin lähtökohta on päinvastainen: toimintojen sekoittaminen tuo asumisen, palvelut ja arjen liikkumisen lähemmäs toisiaan ja lisää ihmisten mahdollisuuksia kohdata.

Rakennettu ympäristö vaikuttaa sosiaaliseen käyttäytymiseen: hyvä asuinympäristö tarjoaa mahdollisuuden sekä naapureiden kohtaamiseen että omaan rauhaan vetäytymiseen. Toistuvat, vapaaehtoiset kohtaamiset tekevät naapurit tutuiksi ja vahvistavat kokemusta yhteisten tilojen kuulumisesta asukkaille. Tuttuuteen perustuva epämuodollinen sosiaalinen kontrolli voi puolestaan lisätä vastuuta ympäristöstä ja ehkäistä häiriöitä (Newman 1972). Korkeassa rakentamisessa tämä yhteys voi heikentyä, kun hissit, käytävät ja pihat palvelevat suurta, toisilleen tuntematonta asukasjoukkoa: yhteiset tilat muuttuvat helposti anonyymeiksi läpikulkutiloiksi ja vastuu niiden hoidosta hajaantuu (Evans ym. 2003; Gifford 2007).

Ympäristöpsykologiassa tätä ilmiötä kuvataan käsitteellä sosiofugaalinen tila: rakenteella, joka ohjaa ihmisiä erilleen. Tornitaloja koskevat tulokset ovat tässä samansuuntaisia: auttamiskäyttäytyminen on tornitaloissa vähäisempää kuin matalissa taloissa, ja ystävyyssuhteita on asukasta kohden vähemmän (Gifford 2007). Ovien suuntautuminen vilkkaille kulkureiteille sekä parvekkeet, kuistit ja pihat lisäävät näkyvyyttä naapureihin ja siten kontaktia (Evans ym. 2003). Yksiöpainotteinen asuntokanta, suuri asukasvaihtuvuus ja lyhytvuokraus voivat vaikeuttaa tornitaloissa naapuruussuhteiden syntymistä entisestään. Sosiaalinen kestävyys ei kuitenkaan synny vain siitä, että ihmiset asuvat lähellä toisiaan. Kaupunkitilan pitää myös tarjota paikkoja, joissa ihmisillä on syy viipyä. Esteettinen laatu on tässä yksi tekijä: miellyttäväksi koetussa ympäristössä halutaan viettää aikaa.

Viipymän kaltaiset mittarit eivät ole akateeminen kuriositeetti. Kun Helsingin keskustan hiljenemistä ihmetellään, ihmetellään juuri viipymän romahdusta (Takala 2022). Kävelytutkimus kertoo saman toisin päin: käveltävä ja viipyilyyn houkutteleva katu on kaupungin elinvoiman perusyksikkö (Rantala ym. 2014). Vastaus hiljenemiseen on siis myös mitata viipymää ja suunnitella sille edellytyksiä.

Olen aiemmin esittänyt, että kaupunkitilaa voi ajatella ihmisen vuorovaikutteisena rajapintana eli käyttöliittymänä (Heikkilä 2021). Asukkaalle kaupunkiympäristö on rajapinta, jonka kautta hän osallistuu kaupunkielämään ja käyttää yhdyskunnan järjestelmiä, ja käyttäjälle se rajapinta on sama asia kuin itse palvelu, sen kautta hän mieltää järjestelmän (Raskin 2000). Lynch (1960) osoitti jo kauan sitten kaupungin luettavuuden merkityksen: luettava kaupunki on helppo hahmottaa, ja siksi luettavuus on käytettävyyden edellytys.

Kognitiotietoinen kaupunkisuunnittelu

Tarvitsemme arkkitehtuuria, jonka suunnitteluperusteena on ihmisen kognitio. Kutsun tätä kognitiotietoiseksi kaupunkisuunnitteluksi. Termi on uusi, vaatimus ei ole. Goldhagen (2017) on koonnut kognitiotieteen ja ympäristöpsykologian tulokset argumentiksi, jonka mukaan ympäristön kokeminen on suurelta osin kehollista ja tiedostamatonta eikä ensisijaisesti tietoista arviointia. Rakennetun ympäristön on perusteltua seurata sitä, miten ihminen havaitsee, jäsentää ja käyttää tilaa, ei sitä, mikä on tuotannon kannalta yksinkertaisinta rakentaa. Tässäkään mielessä kauneus ei ole ”koristelua” vaan eräs käytettävyyden ilmentymä: jäsentyneisyys, luettavuus, vaihtelu, yksityiskohtaisuus ja inhimillinen mittakaava tuottavat samanaikaisesti sekä esteettistä käyttökokemusta että parempaa käytettävyyttä. Kauneuden suhde käytettävyyteen tunnetaan käyttöliittymätutkimuksessa nimellä aesthetic-usability effect: esteettisesti miellyttäviksi koetut käyttöliittymät arvioidaan myös käytettävämmiksi, ja vaikutelma säilyy silloinkin, kun todellinen käytettävyys ei poikkea verrokeista (Tractinsky ym. 2000). Kaupungin mittakaavassa tämä ei ole vinouma vaan toimintaa ohjaava mekanismi: ympäristön koettu laatu vaikuttaa siihen, mitä reittejä ihmiset valitsevat ja missä he liikkuvat (Gath-Morad ym. 2024).

Mitä kognitiotietoisuus lisää siihen, minkä Gehl (2010) jo osoitti? Mekanismin ja mitan. Se selittää, miksi jäsentely, detaljiikka ja mittakaava vaikuttavat: ne ovat sitä, mitä havaintojärjestelmä joka tapauksessa käsittelee, tietoisesti tai ei. Ja se tekee koetuista ominaisuuksista mitattavia: ahdistavuudelle on geometrinen kaava (Asgarzadeh ym. 2012), koetulle kauneudelle joukkoistetut asteikot (Seresinhe ym. 2015) ja korkeuden vaikutukselle toistettava koeasetelma (Mazumder ym. 2022).

Mittaamisen tarve näkyy selvimmin tiiviyskeskustelussa. Edellä viitattiin ahtauden ja ahdistavuuden korrelaatioon (Asgarzadeh ym. 2012). On syytä määritellä ero ahtauden ja tiiviyden välillä. Tiiviys on asukkaita pinta-alaa kohden, ahtaus on ylikuormituksen kokemus. Tornitalojen asukkaat ovat kokeneet enemmän ahtautta, vähemmän hallinnan tunnetta ja vähemmän sosiaalista tukea kuin matalien talojen asukkaat silloinkin, kun asuntokohtainen tiheys on ollut sama, ja siksi korkeus ja tiheys on tarkasteltava erikseen (Gifford 2007). Kritiikki ei siis kohdistu tiiviiseen kaupunkiin vaan siihen, mikä muoto tiiviydelle annetaan. Mekanismi kulkee hallinnan tunteen kautta. Ahtaus syntyy, kun vuorovaikutusta ei voi säädellä (Gifford 2007), ja juuri säätelyn ja suunnittelun välineitä korttelikaupunki tarjoaa: selkeä siirtymätila julkisesta kadusta puolijulkiseen pihaan vähentää tutkitusti eristyneisyyden tunnetta ja julkisen tilan pelkoa (Evans ym. 2003). Muoto vaikuttaa myös hyväksyntään: Lontoon esikaupunkien 939 asukkaan satunnaistetussa kokeessa tiilijulkisivu, harjakatto ja runsas aukotus tekivät tihentämisestä hyväksyttävämpää, mutta yhdeksän kerroksen korkeudessa muotoilun vaikutus lähes katosi (Navarrete-Hernandez ym. 2022).

Tiiviyden ekologinen perustelu nojaa samaan ehtoon. Tiivistämistä perustellaan autoilun ja päästöjen vähenemisellä, mutta laajan meta-analyysin mukaan väestötiheys itsessään on vain heikosti yhteydessä liikkumiskäyttäytymiseen, kun muut tekijät vakioidaan. Autoilua vähentävät kohteiden saavutettavuus ja katuverkon jäsentely, ja kävelyä lisäävät maankäytön monipuolisuus, risteystiheys sekä kävelyetäisyydellä olevat kohteet. (Ewing & Cervero 2010.) Mikrotasolla ratkaisee lopulta se, houkutteleeko vai karkottaako katutila (Gath-Morad ym. 2024). Kyse on viihtyvyydestä ja vetovoimasta. Tämä tarkoittaa, että tiiviys lunastaa ilmastolupauksensa vasta ympäristössä, jossa viihdytään ja viivytään, joten myös ilmastotavoitteet on suunniteltava positiivisen kautta.

Tutkimuksesta vaihtoehdoiksi

Tutkimus yksin ei vielä tuota parempaa kaupunkia, tärkeää ovat tutkimukseen perustuvat vaihtoehtoiset suunnitteluskenaariot. Ne tekevät näkyväksi sen, ettei toteutunut ratkaisu ole ainoa mahdollinen. Seuraavista esimerkeistä ensimmäinen on toteutunut ratkaisu, kaksi muuta eivät ole suunnitelmia vaan edellä referoituun tutkimusnäyttöön perustuvia ajatuskokeita siitä, miltä sama paikka voisi näyttää, jos suunnittelun lähtökohtana olisi kognitiotietoinen arkkitehtuuri.

Pasilan Tripla kelpaa esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu, kun mittakaava karkaa. Hanke paisui megastruktuuriksi, jonka liiketilat eivät muodosta jatkuvuutta katutilaan vaan kääntyvät sisäänpäin kauppakeskukseen. Katutaso jää sisäänkäyntien väliseksi ohitustilaksi, jossa ei ole syytä viipyä. Ulkotila on sekava, kulmikas, korkea ja ahdas.

Kognitiotietoisen arkkitehtuurin puute näkyy myös kaupungin keskeisellä paikalla. Töölönlahden eteläpuolella, muutaman minuutin kävelymatkalla päärautatieasemalta radan vieressä on pusikkoa ja toisistaan irrallisia, teollisuusaluetta muistuttavia monotonisia toimistotaloja. Paikalla voisi olla elävä Itä-Töölö: kivikaupungin jatke, jossa umpikorttelit, katutason liiketilat ja asunnot muodostaisivat kaupunkia eivätkä liikennealueen reunaa. Bordeaux’hon rakennetaan parhaillaan vastaavalle paikalle päärautatieaseman lähelle juuri sellaista, Canopia-kaupunginosaa: nelisenkymmentä rakennusta, kivijulkisivut kaupungin klassisin mittasuhtein, korkeus rajattu historiallisen keskustan tasoon ja runkona puistokatu, joka kytkee aseman jokeen (Apsys). Entinen joutomaa muuttuu kaupungiksi ja liittyy saumattomasti viereisiin kaupunginosiin vuonna 2027. Kognitiotietoisessa arkkitehtuurissa kansalaisten kohtaamiseen ei rakenneta laajaa tyhjää tilaa kuten Töölönlahden eteläpuolella nyt, vaan kutsuvia kulmia ja pieniä aukioita, ja luodaan katsottavaa ja yllätyksellisyyttä.

Kuva 1. Kuvitteellinen näkymä Helsingin Veturitiestä bulevardina. Kuva on laadittu tekoälyn avulla (ChatGPT). Tekijä Harri Heikkilä.

Yhä hurjempaa: entä jos koko uusi Pasila olisi suunniteltu bulevardin ympärille? Mitä jos Veturitiestä olisi tehty bulevardi Metsälästä ”Itä-Töölöön” (kuva 1)? Sana bulevardi on Helsingin kaavakeskustelussa kutistunut liikennetermiksi. Sillä on tarkoitettu ennen muuta sisääntuloväylien umpeenrakentamista, ja perusteluna on käytetty autoliikenteen vähentämistä. Sanan varsinainen sisältö on toinen. Bulevardi on kaupunkitilan muoto, jossa mittakaava pitää räystäslinjan ja kadun leveyden ihmisen mittaisina, puut suojaavat säältä ja liikenteeltä ja katutason liiketilojen jatkuva nauha tuo kaupan kadulle: myymälät bulevardilla, ei ostoskeskuksessa. Bulevardi houkuttaa viipyilevään kävelyyn eli flaneeraamiseen ja kutsuu istuskelemaan ja oleilemaan.

Venustaksen palauttaminen vaatii sen määrittelyä

Suomen rakentamislaki tunnistaa esteettisen laadun osaksi rakentamisen ohjausta, mutta tekee sen asemasta aiempaa epäselvemmän. Aiemman maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) 117 §:ssä rakennuksen tuli ”täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset”. Uudessa rakentamislaissa (751/2023) rakennuksen on sen sijaan oltava ”kaunis, arkkitehtuuriltaan korkeatasoinen tai sopusuhtainen”. Tai-sana on tässä olennainen. Hallituksen esityksessä 2022 asia selvitetään vielä erikseen: ”Rakennus voi olla sopusuhtainen mutta ei välttämättä kaunis, sekä päinvastoin. Rakennus voi olla arkkitehtuuriltaan korkeatasoinen olematta sen enempää kaunis kuin sopusuhtainen.” Lisäksi esityksessä todetaan riittäväksi: ”että aina vähintään yksi näistä kriteereistä, kauneus, sopusuhtaisuus tai arkkitehtoninen korkeatasoisuus, täyttyisi.” (HE 139/2022 vp.) Kauneus ei siis ole nykyisessä laissa itsenäinen vaatimus, vaan yksi vaihtoehtoisista kriteereistä. Ongelma ei ole vain kauneuden vaihtoehtoisuudessa. Terveellisyys ja turvallisuus on operationalisoitu asetuksiksi ja mittauksiksi, mutta viihtyisyydelle ja esteettiselle tasapainolle ei ole vastaavaa määritelmää eikä mittaria – niiden täyttymiselle ei siis ole yhteisesti määriteltyä arviointimenettelyä.

Esitän, että venustas määritellään sitovaksi vaatimukseksi osana kognitiotietoista kaupunkisuunnittelua: suunnittelua, joka seuraa ihmisen havaintoa ja jonka koettu laatu todennetaan mittaamalla, japanilaisen esimerkin tapaan (Asgarzadeh ym. 2012).

Johtaisiko tällainen operationalisointi turhaan standardointiin ja uuteen monotoniaan? Näyttö viittaa päinvastaiseen. Miellyttäviksi koetuissa ympäristöissä toistuvat jäsentyneisyys, vaihtelu ja inhimillinen mittakaava – ominaisuudet, jotka lisäävät moninaisuutta, eivät vähennä sitä (Ellard 2015). Kysymys ei ole tyylistä vaan ominaisuuksista. Katutason liiketila- ja aukotusvaatimukset, viipymän ja jalankulkuvirtojen seuranta sekä ympäristön koetun laadun arviointi voidaan ottaa osaksi kaavojen vaikutusarviointia. Mittarit ovat siis olemassa. Niiden soveltaminen suomalaisessa kaava- ja lupakäytännössä edellyttäisi kuitenkin yhteisesti määriteltyjä kriteerejä, arviointimenettelyä – ja tahtotilaa.

Perho (2026) kysyi Kuntalehdessä, miksi emme suunnittelisi ”keskustoja, joista ei tee mieli pois”. Kysymys osuu asian ytimeen. Kauneus jää helposti sivuun, jos se ymmärretään kapeasti ja mielletään subjektiiviseksi. Samalla saatetaan karsia toimivuutta ja käyttökokemusta. Rakentamislaki tunnistaa esteettisen laadun jo nyt, mutta tekee kauneudesta yhden vaihtoehdon muiden joukossa. Jos tutkimus osoittaa, että ympäristön koetulla esteettisellä laadulla on mitattavia vaikutuksia siihen, miten ihmiset kokevat, käyttävät ja arvostavat kaupunkia, kauneutta ei ole perusteltua jättää pelkäksi vaihtoehdoksi. Kukin yhteys on osoitettu erikseen, mutta kokonaisuus on tämän artikkelin johtopäätös. Kauneus tulisi nostaa itsenäiseksi laatutekijäksi, jonka täyttymiselle määritellään yhteiset kriteerit ja mittarit.

Venustas takaisin.

Lähteet

Apsys. Bordeaux Saint-Jean. Viitattu 6.8.2026. Saatavissa https://www.apsysgroup.com/portfolios/canopia-bordeaux/

Asgarzadeh, M., Lusk, A., Koga, T. & Hirate, K. 2012. Measuring oppressiveness of streetscapes. Landscape and Urban Planning. Vol. 107 (1), 1–11. Viitattu 7.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1016/j.landurbplan.2012.04.001

Buitelaar, E. & Schilder, F. 2017. The Economics of Style: Measuring the Price Effect of Neo-Traditional Architecture in Housing. Real Estate Economics. Vol. 45 (1), 7–27. Viitattu 7.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1111/1540-6229.12137

Dempsey, N., Bramley, G., Power, S. & Brown, C. 2011. The social dimension of sustainable development: Defining urban social sustainability. Sustainable Development. Vol. 19 (5), 289–300.

Ellard, C. 2015. Places of the Heart: The Psychogeography of Everyday Life. New York: Bellevue Literary Press.

Evans, G. W., Wells, N. M. & Moch, A. 2003. Housing and Mental Health: A Review of the Evidence and a Methodological and Conceptual Critique. Journal of Social Issues. Vol. 59 (3), 475–500.

Ewing, R. & Cervero, R. 2010. Travel and the Built Environment: A Meta-Analysis. Journal of the American Planning Association. Vol. 76 (3), 265–294. Viitattu 8.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1080/01944361003766766

Gath-Morad, M., Plaut, P. O. & Kalay, Y. E. 2024. Attract or repel: how street features shape pedestrians’ leisure walks in cities. Journal of Urban Design. Vol. 29 (3), 342–362. Viitattu 7.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1080/13574809.2023.2237468

Gehl, J. 2010. Cities for People. Washington DC: Island Press.

Gifford, R. 2007. The Consequences of Living in High-Rise Buildings. Architectural Science Review. Vol. 50 (1), 2–17. Viitattu 7.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.3763/asre.2007.5002

Goldhagen, S. W. 2017. Welcome to Your World: How the Built Environment Shapes Our Lives. New York: Harper.

HE 139/2022 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle rakentamislaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi. Viitattu 9.8.2026. Saatavissa https://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2022/20220139

Heikkilä, H. 2021. Tila käyttöliittymänä. LAB Pro. Viitattu 6.8.2026. Saatavissa https://www.labopen.fi/lab-pro/tila-kayttoliittymana/

Lindenthal, T. & Johnson, E. B. 2025. Machine Learning, Architectural Styles and Property Values. The Journal of Real Estate Finance and Economics. Vol. 71 (3), 353–384.

Lynch, K. 1960. The Image of the City. Cambridge MA: MIT Press.

Maankäyttö- ja rakennuslaki 132/1999.

Mazumder, R., Spiers, H. J. & Ellard, C. G. 2022. Exposure to high-rise buildings negatively influences affect: evidence from real world and 360-degree video. Cities & Health. Vol. 6 (6), 1081–1093. Viitattu 7.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1080/23748834.2020.1839302

Navarrete-Hernandez, P., Mace, A., Karlsson, J., Holman, N. & Zorloni, D. A. 2022. Delivering higher density suburban development: The impact of building design and residents’ attitudes. Urban Studies. Vol. 59 (13), 2801–2820. Viitattu 10.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1177/00420980211036633

Newman, O. 1972. Defensible Space: Crime Prevention Through Urban Design. New York: Macmillan.

Norman, D. A. 2004. Emotional Design: Why We Love (or Hate) Everyday Things. New York: Basic Books.

Pearson, A. L., Lin, Z. & Shortridge, A. 2024. Beauty is in the eye of the beholder: Moderate ability to predict perceptions of beauty, restorativeness, and naturalness, in imagery among 10,727 participants. Landscape and Urban Planning. Vol. 243, 104958. Viitattu 6.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1016/j.landurbplan.2023.104958

Perho, A. 2026. Mitä jos rakennettaisiin keskustoja, joista ei tee mieli pois. Kuntalehti 5.8.2026. Viitattu 6.8.2026. Saatavissa https://www.kuntalehti.fi/mielipide/anna-perho-kysyy-mitae-jos-rakennettaisiin-keskustoja-joista-ei-tee-mieli-pois/321478

Rakentamislaki 751/2023. Finlex. Viitattu 9.8.2026. Saatavissa https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/2023/751

Rantala, T., Luukkonen, T., Karhula, K., Vaismaa, K., Mäntynen, J. & Metsäpuro, P. 2014. Kävelystä elinvoimaa. Tampere: Tampereen teknillinen yliopisto, Liikenteen tutkimuskeskus Verne. Viitattu 6.8.2026. Saatavissa https://research.tuni.fi/uploads/2020/11/ef8847af-kavelysta_elinvoimaa_final_highres_web.pdf

Raskin, J. 2000. The Humane Interface: New Directions for Designing Interactive Systems. Boston: Addison-Wesley.

Seresinhe, C. I., Preis, T. & Moat, H. S. 2015. Quantifying the Impact of Scenic Environments on Health. Scientific Reports. Vol. 5, 16899. Viitattu 6.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1038/srep16899

Takala, S. 2022. Tuoreet luvut paljastavat Helsingin ydinkeskustan vakavan tilanteen. Helsingin Sanomat 10.11.2022. Viitattu 6.8.2026. Saatavissa https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000009191089.html

Tractinsky, N., Katz, A. S. & Ikar, D. 2000. What is beautiful is usable. Interacting with Computers. Vol. 13 (2), 127–145. Viitattu 6.8.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1016/S0953-5438(00)00031-X

Ulrich, R. S. 1984. View through a window may influence recovery from surgery. Science. Vol. 224 (4647), 420–421.

Welling, R. 2026. Tämä on minun unelmani. Helsingin Sanomat 22.7.2026. Viitattu 9.8.2026. Saatavissa https://www.hs.fi/helsinki/art-2000011983524.html

Kirjoittaja

Taiteen tohtori Harri Heikkilä on visuaalisen viestinnän ja UX/UI:n yliopettaja LAB-ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutissa. Hän toteutti kuluvana vuonna lehtori Sara Ikävalkon kanssa Kaupunkisuunnittelun studion, jonka asiakkaana oli Heinolan kaupunki. Studiossa ideoitiin Heinolalle uutta opastinjärjestelmää, kaupungin ”käyttöliittymänä”.

Artikkelikuva: Petteri Järvinen

Viittausohje

Heikkilä, H. 2026. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä. LAB RDI Journal. Viitattu pvm. Saatavissa https://www.labopen.fi/lab-rdi-journal/kauneus-ei-ole-vain-katsojan-silmassa/