Uusia menetelmäratkaisuja digitaalisten palvelujen kehittämiseen

Hyvinvointipalveluita tarjotaan väestölle entistä enemmän digitaalisesti. Tämä haastaa myös tarkastelemaan, miten perinteiset tutkimuksen ja kehittämisen menetelmät soveltuvat sähköisiin ympäristöihin työelämän kehittämisessä.

Kirjoittaja: Arja-Tuulikki Malin

Toiminnan kehittämisen perusteita

Ammattikorkeakouluissa tehdään tutkimuksellista kehittämistä työelämälähtöisesti (mm. Vilkka 2021). Eräänlaisena sateenvarjokäsitteenä tälle lähestymistavalle voidaan tarkastella toimintatutkimusta (ks. Heikkinen 2023). Toimintatutkimus ei ole yhtenäinen lähestymistapa ja tähän liittyy erilaisia tulkintoja, väärinkäsityksiä, -ymmärryksiä sekä käsitteellistämisen vähäisyyttä myös tieteellisessä tutkimuksessa. Varsin usein nämä seikat näkyvät myös opinnäytetöissä (ylempi AMK), jotka on toteutettu tutkimuksellisena kehittämisenä. Lähestymistavan perusteiden ja erojen tarkastelu on tärkeää opetuksen lisäksi kehitettäessä tutkimuksen keinojen avulla uusien digitaalisten innovaatioiden implementaation onnistumista.

Toimintatutkimuksella on pitkät perinteet myös suomalaisessa tutkimusperinteessä (ks. Suntio 2005). Katsaus sen historiaan tuo esille aikaisempia käyttökohteita. Toimintatutkimus on määritelty muun muassa metodiseksi ideaksi, jonka tavoitteena on tutkia yhteisöä, yhteiskuntaa tai organisaatiota liikkeessä tai muutostilassa. Usein toimintatutkimukseen yhdistyy tutkijoiden aktiivinen rooli tutkittavissa yhteisöissä myös muutosten käynnistäjinä. Tieteellisellä tiedolla ja tutkimuksella on tällaisissa prosesseissa keskeinen merkitys muutoksen aikaansaajana. (mm. Alasuutari 2001.) Tyypillisiä toimintatutkimuksen piirteitä ovat ongelmalähtöisyys, syklinen kehittämisprosessi, toiminnan ja tutkimuksen nivoutuminen toisiinsa, toiminnan muuttamiseksi toteutetut interventio sekä niiden tutkimus ja arviointi (Hart & Bond 1995). Sekä opiskelijan että tutkijan on tunnistettava vähintään erot toimintatutkimuksen (Adelman 2006; Lewin 1946), kriittisen toimintatutkimuksen (Kemmis & Carr 1986) ja toimintatieteen (Argyris & Schön 1989) välillä. Tiimien tutkijan on syytä tuntea myös toimintatutkimuksen alaan luokitellut sosiotekniset lähestymistavat, joita on sovellettu varsinkin autonomisten ja itseohjautuvien ryhmien kehittämiseen (Ketshum & Trist 1992).

Toimintatutkimuksellisia lähestymistapoja kohtaan on myös esitetty kritiikkiä, jonka ydin kohdistuu teorian ja metodologian heikkouteen suhteessa muutokseen. Jos muutoksen tarpeella, suunnalla, sisällöllä ja tavoitteilla ei ole teoriaan perustuvia metodologisia perusteita, interventioiden tuloksena voi olla hyvää tarkoittavaa toiveajattelua vaikutuksista, ilmiöiden kuvailua ja ei-toivottujen ilmiöiden sulkemista raportoinnin ulkopuolelle (ks. Engeström 2001).

Kehittävä työntutkimus, joka perustuu kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan, tarjoaa teoreettis-metodologisia välineitä toiminnan tutkimukselliseen muuttamiseen (ks. Engeström 2001). Valitettavan usein opinnäytetöissä teoreettiset perustelut jäävät kuitenkin tekemättä ja kehittämistyön etenemistä yksinomaan tulkitaan syklimallin avulla. Tällöin kehittäminen jää puolitiehen ja saatavissa oleva hyöty tutkittavalle toiminnalle jää saavuttamatta. Samanlainen riski sisältyy myös palvelumuotoilun opinnäytetöihin, jos vähäisillä perusteilla ja kuvailemalla kehittämistyö yhdistetään niin sanottuun tuplatimanttimalliin.

Digitaaliset palvelut kehittämiskohteena

Digitaalisten palvelujen tutkimuksellinen kehittäminen ei vähennä teoreettis-metodologisen osaamisen tarvetta toiminnan muuttamisesta tutkimuksen keinoilla. Opinnäytetöissä on syytä tukeutua oppilaitoksen ohjeisiin, joskin tutkijan uraa harkitsevien on aiheellista tutustua teoreettisiin perusteisiin niitäkin syvällisemmin. Kun tästä on selvitty, edessä on lähestymistapaan sopivien menetelmien valinta. Digitaalisten palvelujen kehittämisessä on käytettävissä laajasti samanlaisia menetelmällisiä valintoja kuin perinteisten palvelujen kehittämisessäkin. Selkeänä erona on tiedon keruun siirtyminen sähköisiin ympäristöihin, mikä voi tarkoittaa sähköisillä alustoilla toteutettuja kyselyitä, haastatteluita tai työpajoja. Jotta eriarvoisen saavutettavuuden ja digitaalisen osallisuuden näkökulmat tulisi otettua huomioon huolellisesti, tulisi tutkija-kehittäjän myös jalkautua niin sanotusti kentälle, kohtaamaan kasvokkain sähköisten palvelujen ulottumattomissa olevia henkilöitä.

Käyttäjä- ja sidosryhmien digitaalinen osallistaminen sisältää sekä lupaavia mahdollisuuksia että haasteita. Suunnitelmallinen ja aikataulutettu osallistaminen, johon sisältyy monipuolisesti valmisteltua materiaalia ja ohjattua keskustelua voi tukea palvelujen kehittämistä. Haasteisiin sisältyy varsinkin teknologiaan liittyvät ongelmat, joiden ratkaisuun on syytä varautua jo etukäteissuunnittelulla. (ks. Lundell ym. 2022.)

Toimintatutkimuksen menetelmiin on perinteisesti liittynyt etnografisten menetelmien käyttö. Havainnoinnin erilaiset muodot ovat olleet osa myös palvelujen tutkimusta. Tämän perinteen eräänlaisena jatkumona digitaalinen etnografia on saanut vahvaa jalansijaa menetelmällisenä ratkaisuna sähköisiin alustoihin liittyvissä tutkimuksissa. Digitaalinen etnografia edellyttää perinteisen etnografian osaamisen lisäksi tutkijalta myös teknistä osaamista. Tutkijat ovat arvioineet, että tämä tekninen osaaminen voi tietyissä tilanteissa myös edistää tutkijoiden ja tutkimukseen osallistuvien välistä vuorovaikutusta (ks. Korjonen-Kuusipuro & Tuuva-Hongisto 2023). Digitaalisen etnografian käyttöä on jo pitkään ehdotettu keinoksi, jolla voidaan tuottaa arviointitietoa strategian toimeenpanon tueksi (ks. Vesa & Vaara 2014).

Kohti digitaalisen etnografian opetusta

Menetelmäopetuksessa on ollut suuntauksena viime aikoina toteutukset, jossa opiskelijat suorittavat opintojaksot itsenäisesti verkossa. Toteutukset ovat tehokkaita ja tuottavat myös opiskelijalle hyödyllistä osaamista. Digitaalisen etnografian opiskelussa opettajan ohjaamalla harjoittelulla saataisiin kuitenkin tätä parempia valmiuksia opiskelijoille työelämää ja opinnäytetöitä varten.

Lähteet

Adelman, C. 1993. Kurt Lewin and the Origins of Action Research. Educational Action Research, 1:1, 7-24. Viitattu 27.2.2024. Saatavissa https://www.doi.org/10.1080/0965079930010102

Argyris, C. & Schön, D. A. 1989. Participatory Action Research and Action Science Compared: A Commentary. American Behavioral Scientist, 32(5), 612-623. Viitattu 27.2.2024. Saatavissa https://www.doi.org/10.1177/0002764289032005008

Engeström, Y. 2001. Expansive Learning at Work: Toward an activity theoretical reconceptualization, Journal of Education and Work, 14:1, 133-156. Viitattu 27.2.2024. Saatavissa https://www.doi.org/10.1080/13639080020028747

Heikkinen, H. L. T., Kaukko, M. & Friman, M. 2023. Toimintatutkimus: käytännön opas. Tampere: Vastapaino.

Korjonen-Kuusipuro, K. & Tuuva-Hongisto, S. 2023. Digitaalinen etnografia tarttumapintana nuorten arkeen. Kulttuurintutkimus, 40(1), 55–69. Viitattu 27.2.2024. Saatavissa https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/view/112898

Lewin, K. 1946. Action research and minority problems. Journal of social issues, 2(4), 34-46. Viitattu 27.2.2024. Saatavissa http://www.fionawangstudio.com/ddcontent/Instructions/action_research/readings/Lewin_1946_action%20research%20and%20minority%20problems.pdf

Lundell, S., Toots, A., Sönnerfors, P. et al. Participatory methods in a digital setting: experiences from the co-creation of an eHealth tool for people with chronic obstructive pulmonary disease. BMC Medical Informatics and Decision Making 68. Viitattu 27.2.2024. Saatavissa https://doi.org/10.1186/s12911-022-01806-9

Suntio, A-T. 2004. Hankelähtöinen toiminnan tutkimus. Teoksessa H. Kotila & A. Mutanen, A. (toim.) Tutkiva ja kehittävä ammattikorkeakoulu. Helsinki: Edita. 163–176.

Vesa, M. & Vaara, E. 2014. Strategic ethnography 2.0: Four methods for advancing strategy process and Strategic Organization 12(4):288-298. Viitattu 27.2.2024. Saatavissa https://www.doi.org/10.1177/1476127014554745

Vilkka, H. 2021. Tutki ja kehitä. Helsinki: PS-kustannus.