Voiko vanhaa hirsirakennusta arvioida elinkaaritarkastelun avulla?

Vanhoissa rakennuksissa niiden elinkaarta ei ole erityisesti suunniteltu. Rakennukset on rakennettu senhetkiseen käyttötarkoitukseen ja niitä on mahdollisesti korjattu, muokattu tai laajennettu myöhemmin tarpeen mukaan. Niiden rakentamisajankohtana tavoitteena on ollut pitkään käyttökelpoinen rakennus. Vanhoja hirsirakennuksia voidaan kuitenkin tarkas-tella elinkaaren indikaattoreiden kuten säilyvyyden, joustavuuden ja uudelleen käytettävyy-den kautta. LAB-ammattikorkeakoulun PARRU-hankkeessa, johon tämä artikkeli osaltaan liittyy, paneuduttiin vanhojen rakennusten säilyttämisen haasteisiin.

Kirjoittajat: Anna Alatalo & Eeva Aarrevaara

Hirsitalon tyypillisiä rakenneratkaisuja

Ennen teollista aikakautta rakentaminen tapahtui paikalla ja ammattilaisten käsityönä. Ra-kentamisella tähdättiin käytettävissä olevien varojen mukaan mahdollisimman pitkäikäiseen lopputulokseen. Ajattelu- ja toteutustapa poikkesivat merkittävästi teollisen rakentamisen ajasta. Tässä artikkelissa kuvataan, millainen vanha hirsirakennus on tyypillisiltä piirteiltään ja miten se voidaan nähdä nykyään elinkaaritarkastelun kautta. 1800–1900-luvun vaihteen hirsitalo on yleensä harjakattoinen, joskus taite- tai aumakattoinen. Vesikattorakenteet rakennettiin paikalla järeästä puutavarasta ja vesikatteeksi asennettiin pelti, tiili tai päre. Vielä jäljellä olevissa rakennuksissa vesikattoa on useimmiten korjattu tai uusittu eri aikoina, sillä muussa tapauksessa rakennusta tuskin enää olisi olemassa. Perustukset tehtiin luonnonkivestä tai betonista (Kuva 1). Julkisivut yleensä laudoitettiin. Sisätiloissa hirsipinnan päälle asennettiin pinkopahvi, ja myöhemmissä korjauksissa on voitu lisätä erilaisia eristeitä ja levytyksiä. Alkuperäistä talotekniikkaa edustaa rakennuksen keskelle sijoitetut tiilimuuratut hormit sekä niihin liittyvät tulisijat. Samassa hormikokonaisuudessa on yleensä myös poistoilmahormeja. Korvausilman saantia ei yleensä erityisesti suunniteltu. Rakenteet olivat ilmaa läpäiseviä ja korvausilmaa saatiin montaa eri reittiä sisälle.

Kuva 1. Hirrestä on rakennettu myös isompia rakennuksia, tässä kiviperustus on korkeimmillaan yli 1,5 metriä. (Kuva: Anna Alatalo)

Säilyvyys ja korjattavuus hirsitalon arviointikriteereinä

LAB-ammattikorkeakoulun hankkeessa PARRU eli Paikallisen rakennetun ympäristön tie-kartta – kulttuuriympäristön säilyttäminen ja kunnossapito kunnissa perehdyttiin kolmen kanta- ja päijäthämäläisen kunnan omistamaan rakennuskantaan, jossa yhtenä osana olivat myös perinteiset hirsirakenteiset pienemmät ja suuremmat rakennukset (LAB-ammattikorkeakoulu 2026). Haasteita kunnille aiheuttivat erityisesti vaille käyttöä jääneet rakennukset, kuten tyhjentyneet koulut. Ylläpidon puutteet olivat omiaan edistämään rakennusten kunnon heikkenemistä ja vaikeuttamaan sopivan uuden käyttötarkoituksen löytämistä. Tyhjien rakennusten lämmityskulut rasittavat kuntien budjetteja.

Rakennuksen säilymistä edistää yleensä, ettei kasvillisuutta ole päästetty kasvamaan aivan kiinni rakennukseen eivätkä kasvillisuuden lehdistö tai juuristo ole päässeet vaurioittamaan rakennusta. Mikäli rakennuksen käyttöikää halutaan jatkaa, on syytä tarkastella, onko ympäristö edelleen sellainen, jossa rakennuksella on säilymisedellytykset vai ovatko säilymisen edellytykset heikentyneet ympäristömuutosten myötä. Näkökulma liittyy rakennuksen tekniseen kestävyyteen, jolla tarkoitetaan sietokykyä ympäristön ja käytön aiheuttamaa vaurioitumista vastaan (Hakaste ym. 2024).

Mikäli perustukset ovat graniittisia lohkokiviä, ne kestävät käytännössä ikuisesti. Luonnonkiviperustuksia on voitu tehdä myös pienemmistä kivistä. Perustuksissa on voinut tapahtua muodonmuutoksia, esimerkiksi betoniperustukset ovat usein haljenneet yhdestä tai useammasta kohdasta. Perustusten korjaaminen on kuitenkin usein mahdollista. Rakennuksen jatkoa mietittäessä perustusten kunto on huomioitava sekä poistettava häiriötekijät ympäristöstä. (vrt. Museovirasto 2000.)

Pitävä vesikatto säilymisen ensimmäisenä edellytyksenä

Hirsirungon säilymistä edistää oleellisesti ehjä vesikatto. Pienikin vuoto katossa voi aiheut-taa pitkän ajan kuluessa laajoja vaurioita. Mikäli rakennus on ollut pitkään käyttämättä ja vesikatto on huonokuntoinen, on vaurioiden laajuus syytä selvittää huolellisesti ennen pää-töstä rakennuksen korjaamisesta. Kosteusrasitus voi aiheutua myös alapohjasta, etenkin mikäli rakennuksen alapohjarakenne on niin kutsuttu multapenkki, jossa maa-ainesta on kasattu hirsirungon sisäpintaan lämmöneristeeksi. Silloin alimmissa hirsissä voi olla lahovauriota. Hirsirunkoa on mahdollista kengittää, eli vaihtaa alimpia hirsiä uusiin. Laajojen lahovaurioiden ilmetessä on harkittava korjaamista huolellisesti. (vrt. Museovirasto 2000.)

Ulkoa hirsipinnalle jätetty hirsirunko on säiden armoilla, kun taas laudoitetussa rakennuk-sessa laudoitus suojaa hirsirunkoa viistosateelta ja auringon paahteelta. Huonokuntoinen julkisivulaudoitus voidaan tarvittaessa uusia. Hirsipinnan kuten myös laudoituksen maaliksi sopii parhaiten niin sanottu hengittävä maali, eli esimerkiksi perinteinen keittomaali kuten punamulta tai perinteisesti valmistettu öljymaali. Paljas hirsirakenne ei ole kovin ilmatiivis, mikä heikentää sen energiatehokkuutta. Sisäpinnassa oleva pinkopahvi parantaa rakenteen ilmatiiviyttä, suojaa hirsirunkoa sisäpuolelta ja mahdollistaa tilojen esteettiset muutokset ilman hirsirungon muokkausta.

Edellä kuvatut ominaisuudet liittyvät rakennuksen kunnossapidettävyyteen, joka käsittää rakennuksen toimivuuden ylläpitämistä huoltamalla, korjaamalla tai vaihtamalla rakennuksen osia säilyttäen samalla rakennuksen keskeiset ominaisuudet. (vrt. Hakaste ym. 2024.) Yhdessä rakennuksen tekninen kestävyys ja kunnossapidettävyys vaikuttavat rakennuksen säilyvyyden arviointiin (Saarimaa ym. 2025).

Joustavuudesta pitkäikäisyyttä

Joustavuus tarkoittaa rakennuksen kykyä muuntua eri käyttötarkoituksiin. Hirsirakennuksessa olevat hirsirakenteiset väliseinät estävät rungon nurjahtamista, joten niiden purkaminen ei ole käytännössä mahdollista. Suuremmissa hirsirakennuksissa pidempiä jännevälejä on saatu aikaan följareilla eli pystypuisilla rakenteilla. Silloin tilojen muokkausmahdollisuudet ovat paremmat. Hirsirunko sellaisenaan on homogeeninen, jolloin ei ole väliä, miten lämpötilaerot asettuvat eri puolille seinää. Tiloja voidaan käyttää ympäri vuoden tai jättää osa lämmityskautena pois käytöstä. Laajenemismahdollisuuksien kannalta myös tyypillisesti korkeat vinttitilat voi nähdä mahdollisuutena saada lisää käyttötilaa, kunhan muutokset suunnitellaan huolellisesti.

Mikäli rakennuksen käyttöikää ei enää ole mielekästä jatkaa ja purku tulee ajankohtaiseksi, hirsirunko on mahdollista purkaa ja kasata uudelleen käytettäväksi uudessa rakennuksessa. Jos runko kokonaisuutena ei ole enää hyödynnettävissä, yksittäisiä hirsiä voi käyttää muiden hirsirakennusten korjaustöissä tai muissa puurakenteissa. Luonnonkiviperustukset ovat samoin kierrätettävissä uuteen käyttöön. Voidaankin siis todeta, että perinteinen hirsirakennus täyttää hyvin elinkaaritarkastelun kriteerit, eli säilyvyyden, korjattavuuden ja joustavuuden (vrt. Hakaste ym. 2024).

PARRU-hankkeen yhdessä kohdekunnassa Padasjoella sijaitseva Mainiemen sahan alue on hyvä esimerkki kohteesta, johon sisältyy useita erityyppisiä rakennuksia, joista osassa käyttötarkoitus on myös vaihtunut uuteen. Rakennuskanta on pääosin puuta, mutta myös tiilirakennuksia sisältyy entisen tehdasalueen kokonaisuuteen. Vuonna 1962 toimintansa lopettaneen sahan alue on vähitellen kehittynyt matkailun käyttöön 1980-luvulla perustetun leirintäalueen myötä ja siirryttyään kunnan omistukseen 1990-luvun lopulla. Saharakennusta käytetään erityisesti kesäaikaan erilaisiin tapahtumiin ja useat entiset työväen asuinra-kennukset toimivat viereisen karavaanarialueen majoitustiloina. (Rekola 2024.) Mainiemen sahan alue liittyi myös Anna Alatalon opinnäytetyöhön, jossa käsiteltiin alueen tulevaisuutta matkailun kehittymisen näkökulmasta sekä selvitettiin alueen rakennusten nykyistä kuntoa keskittyen myös entisen sauna- ja kuivaamorakennuksen kuntotutkimukseen ja korjaus-mahdollisuuksiin (Alatalo 2026).

Lähteet

Alatalo, A. 2026. Kulttuurihistoriallisesti merkittävän kohteen elinkaaritarkastelu: Toimintata-pojen kehittäminen tapaustutkimuksen avulla. LAB-ammattikorkeakoulu, YAMK-opinnäytetyö. Viitattu 4.9.2026. Saatavissa https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2026092126706

Hakaste, H., Häkkinen, T., Lahdensivu, J. & Saarimaa, S. 2024. Elinkaariominaisuudet ra-kennuksen pitkäikäisyyden edistämisessä. Ympäristöministeriö 2024:3. Viitattu 15.6.2026. Saatavissa https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-361-059-0

LAB-ammattikorkeakoulu. 2026. PARRU. Paikallisen rakennetun ympäristön tiekartta – kult-tuuriympäristön säilyttäminen ja kunnossapito kunnissa. Viitattu 15.6.2026. Saatavissa https://lab.fi/fi/projekti/parru-paikallisen-rakennetun-ympariston-tiekartta-kulttuuriympariston-sailyttaminen-ja

Museovirasto. 2000. Korjauskortisto. Yleiskortti. Viitattu 4.9.2026. Saatavissa https://www.korjaustaito.fi/fi/korjauskortit/yleiskortti

Rekola, T. 2024. Päijät-Hämeen kulttuuriympäristöselvitys. Kohdekortti Mainiemen saha. Lahden museot. Viitattu 15.8.2026. Saatavissa https://storymaps.arcgis.com/stories/b59f4cb90f8149c08d1a103ff47a44b5

Saarimaa, S. & Tähtinen, K. (toim.) 2025. Elinkaariominaisuuksien arviointi ja toteuttaminen talonrakennushankkeessa. Rakennustietosäätiö RTS sr julkaisut 5/2025. Viitattu 15.6.2026. Saatavissa https://www.rts.fi/elinkaariominaisuuksien-arviointi-ja-toteuttaminen-talonrakennushankkeessa/

Kirjoittajat

Anna Alatalo on suorittanut LAB-ammattikorkeakoulun YAMK-ohjelman Kestävä kaupun-kiympäristö. Alatalon opinnäytetyö liittyi LABin Parru-hankkeeseen.

Eeva Aarrevaara on arkkitehti ja TkT. Hän on toiminut edellä mainitun opinnäytetyön ohjaajana. Aarrevaara toimii LABin teknologiayksikössä opettajana ja TKI-hankkeissa yhdyskun-tasuunnittelun ja kulttuurihistoriallisten kohteiden korjausrakentamisen asiantuntijana.

Artikkelikuva: Hirsirunkoinen mökki, ”saunan lämmittäjän tupa”, Mainiemen saha-alueella on todennäköisesti rakennettu joskus 1800-luvun puolella. (Kuva: Anna Alatalo)