Itseohjautuvuus - nykyajan kirosana?

Itseohjautuvuudesta on tullut työelämän ja koulutuksen ihanne – ja samalla nykyajan kirosana. Termi liitetään usein moderniin, ketterään ja joustavaan työn tekemiseen, mutta joillekin nuorille työntekijöille se tarkoittaa töiden tekemistä yksin, ilman tukea tai yhteisöä, johon kuulua. Onko itseohjautuvuudesta tullut tavoite, jota nuorista työntekijöistä harva oikeasti haluaa?

Kirjoittaja: Tarja Isola

Opettajien havainnoinneissa tuntuu toistuvan sama viesti: nuoret haluavat autonomiaa, mutta eivät yksin. Yksin, ilman tukea tekeminen ei ole enää niin tavoiteltavaa kuin ennen. Opiskelijat kuitenkin laitetaan selviytymään uusista ja vaikeista tilanteista itsekseen, olettaen opiskelijan kykenevän ohjautumaan itse. Mutta tarkoittaako itseohjautuminen laisinkaan yksin tekemistä?

Itseohjautuvuudella voidaan tarkoittaa ihmisen kykyä toimia ilman ulkopuolisen ohjauksen ja kontrollin tarvetta eli kykyä johtaa itse itseään (Savaspuro 2019, 25). Tämä on jokseenkin kapea tulkinta asiasta. Todettakoon samalla, että itseohjautuvuuteen tarvittavat taidot eivät synny automaattisesti, vaan niitä tulee harjoitella. Ajanhallinnan, suunnittelun, tavoitteen asettamisen ja itsereflektion taidot sekä kyky hakea tukea ovat kaikki sellaisia taitoja, joita oppilaitoksissa harjoitellaan, mutta itseohjautuvuuden harjoittelemista ei pitäisi tulkita siten, että opiskelija harjoittelee, suorittaa ja oppii taidot täysin itsenäisesti, sisäisesti motivoituen, irrallaan yhteisöstä. Yhteisön tuella on asian haltuun ottamisessa suuri merkitys. Edward L. Deci ja Richard M. Ryan (2009) kehittelemän itseohjautuvuusteorian (Self-determination theory, SDT) mukaan ihmisen itseorganisoitumiseen vaaditaan kolmen synnynnäisen psykologisen perustarpeen tyydyttymistä. Ne ovat pätevyyden (competence), yhteenkuuluvuuden (relatedness) ja autonomian (autonomy) tunteet. Erilaiset sosiaaliset kontekstit voivat tukea näiden tarpeiden täyttymistä. Jos tarpeiden tyydyttyminen estyy, se johtaa sinnikkään toiminnan ja suoriutumisen sekä mielenterveyden heikkenemiseen. Näyttäisi myös siltä, että nuorten fokus on siirtynyt vapauden kaipuusta joustaviin ratkaisuihin ja työskentelyyn yhdessä, osana yhteisöä. Etsitäänkö kapeasti tulkittua itseohjautuvuutta enää ensinkään? Onko nuoret jätetty liian yksin?

Mitä tapahtui itseohjautuvuudelle työpaikoilla?

Kuten Helsingin Sanomien artikkelissa todetaan, ennen koronapandemiaa itseohjautuvuus oli suomalaisen työelämän kuuma trendi (Lehti 2026). Yritykset antoivat tiimeille valtaa, poistivat organisaatiosta ja hierarkiasta esihenkilöitä ja antoivat päätäntävallan itseohjautuville tiimeille tai yksilöille. Koronan jälkeen innostus hiipui. Syynä oli varmasti se, että itseohjautuvia tiimejä istutettiin vanhoihin hierarkkisiin rakenteisiin ja se, että työntekijöille ei kerrottu, mitä itseohjautuvuus työpaikalla tarkoittaa. Itseohjautuvassa organisaatiossa organisaatioiden tulisi päästää irti keskusjohtoisuudesta ja pyrkiä osallistamaan kaikkia työntekijöitä, sekä mahdollistaa johtajuus ja vastuunotto arvontuottamisesta asiakkaalle eri tasoisesti horisontaalisesti. Siis mahdollistaa yhdessä ohjautuminen samaan suuntaan yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Nyttemmin keskusjohtoisuutta on palautettu ja useissa – julkisuudessakin esillä olleissa – organisaatioissa päätetty palata vahvemmin toimistoille kokemaan yhteisöllisyyttä lähikontaktissa. Mahdollistuuko itseohjautuminenkin paremmin yhdessä?

Voidaanko jo puhua yhteisöllisyyden paluusta?

Yhteisöllisyys ei ole vastakohta itseohjautumiselle, vaan sen edellytys. Ilman turvallisuuden tunnetta ja kuulumisen tunnetta ei voi syntyä itseohjautuvuutta. Tämän oivalsi myös Opetus- ja kulttuuriministeriön neuvottelukunta, joka on pohtinut sitä, millainen suomalainen peruskoulu on vuonna 2045 (Kymäläinen 2026). Ylen artikkelissa (Kymäläinen 2026) neuvottelukunnan puheenjohtaja, aivotutkija Katri Saarikivi kuvaa tulevaisuuden koulun olevan yhteisö, joka tarjoaa jokaiselle yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Myös korkea-asteella moni opiskelija kokee tälläkin hetkellä, ettei kuulu joukkoon. Jokin koulun rakenteissa tai toteutusmuodoissa aiheuttaa sen, ettei kaverisuhteita tai yhteyttä opettajaan ja koulun yhteisöihin pääse syntymään. Kuulumisen tunne on ihmisen emotionaalinen tarve olla ryhmän hyväksytty jäsen. Kuulumisen tunnetta tarvitaan psykologisesti turvallisen toimintaympäristön luomiseen. Tällaisessa ympäristössä ryhmä jakaa uskomuksen siitä, että ryhmässä voi ottaa riskejä ja olla oma itsensä ilman, että tulee tuomituksi, syrjityksi tai muuten nolatuksi. Kouluympäristössä se tarkoittaa muun muassa vieruskaverin tukea ja opettajan kannattelevaa läsnäoloa.

OKM:n neuvottelukunnan viesti on selkeä: tulevaisuuden peruskoulu on yhteenkuuluvuuden tunnetta edistävä yhteisö, joka ehkäisee eriarvoistumista ja lisää turvallisuuden tunnetta. Sama logiikka pätee myös korkeakouluihin: opiskelija ei tule vain oppimaan sääntöjä ja sisältöjä, vaan etsimään paikkaa, omaa ryhmää ja kuulumista johonkin sekä tukea. Tarve yhteisöllisyydelle on siis selkeästi huomattu. Voitaisiinko jo puhua yhteisöllisyyden paluusta? Hyvä kysymys on, että voiko tänä verkko-opetuksen ja etäopetuksen aikana yhteisöllisyyttä oikeasti toteuttaa digitaalisesti tai etänä, vai vaatiiko se ensin yhteisöllisyyden kokemuksen lähiopetuksen muodossa? Tai toisaalta: pitäisikö korkeakoulun edes tarjota yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Itseohjautuvuus ei ole ongelma – yksin jätetty opiskelija on

Millaista yhteisöllisyyttä tarvitaan, jotta itseohjautuvuus on ylipäätään mahdollista? Vastausta voi etsiä koulun ja oppilaitoksen rakenteista, jotka tukevat turvallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusta sekä antavat ohjausta, tukea ja ennakoitavuutta, sekä opetuskulttuurista, joka ei siirrä vastuuta opiskelijalle, vaan rakentaa hänen kanssaan polun kohti kasvavaa autonomiaa. Helsingin Sanomien artikkelissa todetaan, että opiskelijatutkimuksista on selvinnyt, että nuoret ovat valmiimpia työskentelemään toimistolla kuin kokeneemmat työntekijät (Salmela 2026). Opintojen aikainen yksinjäämisen tunne voi tehdä työpaikasta, joka tarjoaa mahdollisuuden työskennellä toimistolla yhdessä muiden kanssa, houkuttelevan. Opiskelijat, joilla ei ole opintojen lisäksi muuta yhteisöä, johon kuulua, voivat hyötyä paljon lähiopetuksessa tapahtuvasta opetuksesta. Oppilaitoksessa toteutuvassa opetuksessa (eli ns. lähinä) opiskelija voi hakea ryhmää, johon kuulua, tuttavia, kavereita sekä rytmiä päivään. Onko oppilaitosten digitaalinen vallankumous, joka on mahdollistanut omatahtisen etä- ja verkko-opetuksen, murentanut koulun yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta? On hyvä muistaa, että nämä samaiset opiskelijat ovat voineet kokea korona-ajan etäopetuksen käydessään yläkoulua, ammattikoulua tai lukiota. Totta on, että verkko-opintoihin hakeutuu paljon opiskelijoita määrällisesti. Ovatkohan kaikki hakijat ymmärtäneet lähiopetuksesta saatavat hyödyt riittävän syvällisesti?

Työpaikkojenkin kulttuuri muuttuu

Vaikka työpaikoilla voidaan nähdä uuden sukupolven edustajat hyvin erilaisina toimijoina kuin vanhempien sukupolvien edustajat, sitä ei kannata nähdä uhkana. Helsingin Sanomien artikkelissa K-ryhmän rekrytoinnista vastaava Ilona Castrén kuvaileekin sitä, kuinka vanhempien sukupolvien keskuudessa vallitsee sinnittelyn kulttuuri, kun taas nuoremmat sukupolvet pyytävät tukea ja palautetta (Lehti 2026). Tämän voi nähdä positiivisena asiana, joka edistää työelämän hyvinvointia. Ja kun se sallitaan ja tukea ja palautetta pyytäjille annetaan, se muuttaa yrityskulttuuria suuntaan, jossa psykologinen turvallisuus ja kuulumisen tunne ovat mahdollisia. Ehkä silloin annamme itseohjautuville organisaatioille toisen mahdollisuuden.

Itseohjautuvuuden tulevaisuus ei ole yksilösuoritus, vaan jaettu prosessi, johon koulu, opettajat, opiskelijat ja työelämä osallistuvat yhdessä. Itsenäinen opiskelija ei toimi irrallaan muista, vaan itseohjautuvuus rakentuu yhteisön, tuen ja dialogin varaan.

Lähteet

Deci, E. L. & Ryan, R. M. 2009. The ”What” and ”Why” of Goal Pursuits: Human Needs and the Self-Determination of Behavior. Psychological inquiry. Vol.11 (4), 227-268. Viitattu 11.3.2026. Saatavissa https://doi.org/10.1207/S15327965PLI1104_01

Kymäläinen, S. 2026. Koululaisen pitää olla tulevaisuudessa ”hyvä ihminen” – näin aivotutkija perustelee. Yle. Viitattu 25.2.2026. Saatavissa https://yle.fi/a/74-20209605

Lehti, A-E. 2026. Organisaatio voi olla kuin mustekala. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.2.2026. Saatavissa rajoitetusti https://www.hs.fi/visio/art-2000011703815.html

Salmela, R. 2026. Nuorilla voi olla täysin epärealistiset odotukset työelämästä, konsulttiyhtiön johtaja sanoo. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.2.2026. Saatavissa rajoitetusti https://www.hs.fi/suomi/art-2000011769505.html

Savaspuro, M. 2019. Itseohjautuvuus tuli työpaikoille, mutta kukaan ei kertonut miten sellainen ollaan. Helsinki. Alma Talent Oy.